torstai 22. syyskuuta 2016

Agilityn kulttuurierot osa I

Sohastaas kepillä muurahaispesään. Agilityssä on niin monta tapaa kuin tekijääkin ja olen kokenut kulttuurishokkeja muutamassa asiassa, joista ajattelin jokaiselle omistaa ihan oman tekstinsä. Heti alkuun totean, että en ole nähnyt paljoakaan agilitystä ja itselläni on kokemusta vain raapaisun verran, mutta jonkinlainen mielipide on muokkautunut siitä, minkälaista on minun agilityni. Seuraavassa tekstissä esille tulevat asiat koskevat minun tekemistäni, ei sinun. Jos teet eri tavalla, niin se voi olla aivan yhtä hyvä tapa kuin omani.

Omissa mielikuvissani agility on tavallaan kuin taidetta. Koiran kanssa edetään yhdessä täydessä harmoniassa. Huippuaksaajien ratoja katsellessa tulee aika usein wow-fiiliksiä, koska se on vaan niin siistiä. Aika usein tähän wow-fiiliksen vaikuttaa myös se, kuinka hiljaa ohjaajat koiriaan ohjaavat.

Ensimmäinen aihe siis, joka shokkia koskee on äänenkäyttö. Se on shokeista varmaan suurimpia, koska itse kuulun tähän hiljaisempaan kastiin ja olen muutaman kerran seurannut radan vierestä aikamoisia huutoesityksiä. Olisin halunnut nähdä ilmeeni kun heräsin siitä mielikuvasta, etteivät kaikki ohjaa hiljaa. En missään nimessä tarkoita, että äänen käyttö olisi aivan turhaa, mutta näissä muutamissa tapauksissa se on ollut hyödyttömän kuuloista ja todellakin rikkoo mielikuvan harmonisesta yhdessä tekemisestä. Puhun tässä tekstissä todellakin siitä ääripäästä, jossa ääntä käytetään taukoamatta.

Olen vahvasti sitä mieltä, että jokaista estettä ei tarvitse käskyttää, välissä kutsua ja kannustaa koiraa ja vielä antaa suuntakäskyjä taukoamatta koko radan ajan. Omassa agilityssani en nää siinä mitään järkeä, koska kyllä se koira osaa lukea minua ilman ääntäkin.

Oikeaa tai väärää tapaa ei ole agilitya toteuttaa ja jokainen löytää sopivan tavan itselleen sekä koiralleen. Äänen käyttöön liittyy ohjaajan sekä koiran persoonallisuus, kyvyt ja ominaisuudet. Toinen koira tarvitsee enemmän kannustusta kuin toinen, tai toinen irtoaa paremmin käskyttämällä kuin toinen. Ei siinä mitään, kuhan itse on vain tyytyväinen tekemiseensä. Minä olen erittäin tyytyväinen tuppisuuna ja hyväksyn muiden huutamisen, mutta järkytyn silti toisinaan tästä ääripäästä, josta alussa kerroin.

Minun agilityssa äänen edelle menee jatkuva liike, vartalon käyttö, käsien käyttö, katse ja sijoittuminen koiraan nähden. Varpaiden asentokin menee äänen edelle. Käytän kuitenkin ääntä ja saatan käskyttää esim. putket (etenkin, jos on pitkä hyppysuora, jonka päässä on putki), kontaktit aina, kepit (toisaalta nekin voisi vain ohjata, mutta irtoamisen kannalta selkeyttää), takaakierrot..

Minulle agility on selkeämpää kun sen tekee melkein äänettä ja uskoisin, että se on koirallekin mieluisempaa kun käskyjä ei satele koko aikaa. Lisäksi hengästyessä ääntä on hankalampaa hallita ja sävyt saattavat vaihdella paljon. Itse ainakin uskon, että enemmän sinne koiran ymmärrykseen menee äänensävy kuin itse sanat. Onhan tästäkin jonkinlaista tutkimusta tehty. Itselleni tulee ainakin hyvin hämmentynyt olo siitä kun seuraan rataa, jossa ohjaaja puhuu koko ajan ja vielä vaihtaa äänensävyä kimeästä möreään. Ääni kuulostaa välillä kannustavalta ja välillä moittivalta, vaikka koira koko ajan tekeekin oikein. Hämmentävää? Toiseksi ongelmaksi äänensävyn vaihteluiden lisäksi tulee ajoitus. Siinä kun juokset sydän kurkussa ja otsa hiessä ja yrität puhua, niin aika usein sitä vaan on myöhässä.

Äänellä voi kuitenkin tehdä paljonkin asioita siellä esteiden välissä. Äänellä pystyy antamaan vinkkejä tulevasta suunnasta ja kannustamaan, mutta myös rauhoittamaan (esim. putkijarru). Useimmissa tilanteissa kuitenkin koiralle pystyy kertomaan näistä omalla liikkeellä. Kaiken kyllä pystyy harjoittelemaan ilman ääntä, jos siltä tuntuu. Kyllähän sitä kuurojakin koiria ohjataan agissa ja siellä on kyllä sitten täysin turhaa karjua.

Käytän tekstissä ilmaisuja "karjua" ja "huutaa", koska  näkemäni tapaukset ovat juurikin niitä olleet. Onneksi koirat ovat
olleet joko kilttejä tai tottuneet, koska ne kyllä suorittivat hyvin. En tiedä miksi olen ottanut tämän äänen melkein sydämenasiaksi, mutta se vain on niin ristiriidassa oman näkemykseni kanssa.

Kerro ihmeessä oma mielipiteesi ensimmäisen kulttuurishokin aiheesta. Miten itse käytät ääntä? Miksi? Miksi et?

Seuraava aihe onkin jo työn alla ;)




2 kommenttia:

  1. Meillä on ajoittain ohjatuissa treeneissä ollut aiheena sekä äänetön että kädetön ohjaaminen. Tässä koutsi on halunnut herätellä siihen, millainen merkitys äänellä ja käsillä voi olla. Ollaan siis menty tietty lyhyt rata ensin normaalisti, sitten äänettömästi ja lopuksi vielä kädettömästi (eli kädet selän takana). Tässä jokainen ohjaaja on oppinut jotain omasta ohjaamisestaan ja myös koirastaan ja osa on sen myötä jättänyt myös äänen pois tai vähemmälle. Myöskään ihan mahdottomia heilurikäsiä ei meillä treeneissä pahemmin näy, vaan käsien liikkeistä on tullut hillitympiä ja hallitumpia :)

    Itse käytän kyllä ääntä ohjatessani, mutta aikas hillitysti. Aina ihan jokaiselle hypylle tai putkelle ei tarvitse ohjata äänen kanssa, mutta Keenan vauhti, into ja itsenäisyys pitää ottaa huomioon ja välillä sitä joutuu huutelemaan kuulolle kovempaakin, jotta se ei lähtisi ns. ansaesteille, vaan pysyisi hallinnassa. En kuitenkaan varsinaisesti karju näin tehdessäni.

    VastaaPoista
  2. Noi harjotukset on kyllä hyviä! Jos ei muuta, niin ainakin vaihtelua ja voi herätellä miettimään sitä omaa ohjausta :)

    Kiitos kommentista!

    VastaaPoista