Meidän treenikerrat on jäänyt tosi vähäiseksi ja viimeisen Team Tähtiainesta -leirinkin jouduin myymään pois. Syksy ja alku talvi todella näytti sen, että yksinkertaisesti rahkeet ei riitä kaikkeen. Kaikkeen siihen mihin haluaisin oikeasti intohimoisesti keskittyä ja edetä. Ottaahan se päähän, mutta positiivisena ihmisenä en ole antanut sen meidän elämää häiritä.
Kaiken treenaamattomuuden keskellä ollaan keskitytty kuitenkin siihen kaikkein tärkeimpään. Arkeen ja ihan vain yhdessä oloon. Niihin arjen pieniin hyviin hetkiin. Niihin hetkiin, jotka loppujen lopuksi tuo sen voiman pyörittää tätä kaikkea. Hetkille, joille pitää antaa arvoa.
Myönnän sen, että syksyn mittaan mun mitta meinasi täyttyä. Olin oikeasti todella väsynyt enkä enää osannut nauttia koiran omistajana olemisesta. Treeneissä käyminen tuntui tahmealta, koska se arki tökki. Ihmissuhteet tökki ja meinasin antaa niiden mennä tuon tärkeimmän edelle.
Syksyllä kaikki tuntui todella haastavalta. Lenkkeily ei ollut hauskaa, koska hihnan päässä oli ajoittain aikamoinen peto. Ja se todellakin oli irti. Välillä ei päästy parkkipaikkaa pidemmälle kun en vaan saanut petoa hiljaiseksi ja jouduin kantamaan sen sisälle rauhoittumaan. En jaksanut pimeimpinä kuukausina käyttää tarpeeksi aikaa aktivoimiseen ja yhdessä tekemiseen. Onhan tuo siihen tottunut koko elämänsä aikana. Haukotteleva omistaja ja tikittävä aikapommi ei ollut hyvä yhdistelmä vaan pyörittiin samaa kehää.
Sitten jotenkin vaan stoppasin itseni ja heräsin tähän kaikkeen typeryyteen, mitä olin puuhannut. Ymmärsin sen, että aikaa ei ole hukattavaksi ja piru alan nauttimaan tästä arjesta! En sano, etteikö edelleen väsyttäisi, mutta kyllä kaikki on taas helpompaa. Jopa siellä lenkillä. Ihan sama onko siihen vaikuttanut valo vai mikä, mutta kyllä on taas helpompi hengittää.
Ei ole mikään mahdoton tehtävä yhdistää arkea sekä treenejä, mutta itse olen halunnut keskittyä nyt enemmän asioihin, joita meidän pitää tehdä joka päivä. Kevääksi ollaan asetettu tavoitteita, mutta eipä se panta ole ennenkään päätä puristanut. Kyllä me ehditään. Kunhan nautitaan matkasta.
Voisin jopa pyytää Jediltä anteeksi, että olen ollut typerä, mutta onneksi se ei sitä enää muista. Se muistaa vain nämä hetket kun leikitään vielä kerran ennen nukkumaanmenoa, nuuskutellaan joka ikinen haju, mitä metsästä löytyy ja rapsutetaan vielä vähän lujempaa pyllyn päältä.
Joskus riittää onneksi pienikin notkahdus, että muistaa taas mikä pieni mustaruskee tässä menee aina kaiken edelle. Nyt ja aina.
En lupaa kiristyvää postaustahtia. Mukavampi kirjoittaa silloin kun on asiaa ja ajatukset virtaa tosta noin vaan näppäimille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti