Sussa on ne kulmat jotka eivät koskaan hioudu, ne säröt jotka tekee susta täydellisen

Yritin viettää hurjat neljä lomapäivääni rauhassa ja siinä onnistuinkin, koska olin tekemättä mitään. Kesätyöt pääsi alkuun ja voin sanoo, että huhhuh, jos tätä tahtia jatkuu koko kesä.

Meillä oli keskiviikkona vähän "huonot" agitreenit, koska me ei tehty mitään. Syy siihen oli se, että kentällä oli juuri ollut koira, jonka kanssa samassa taloudessa asuu, tällähetkellä juoksuinen, narttu. Ei sitten ihan justiinsa Jediä kiinnostanu mun kanssa tehdä agilityä. Olis ollu ihan sika kiva rata, mitä mennä, mutta ei voinut mitään. Koira autoon, leuka rintaan ja kotia kohti. Kyllä me yritettiin saada jotain tolkkua tohon nartun kaipuiseen urokseen, mutta ei onnistunut. Kyllä meinaan harmitti.

Tähän asti meillä on mennyt tosi kivasti treenit ja arvasinkin, että jossain välissä tulee tämä maanpinnalle palautus. Olin melkein maani myynyt koko loppuillan ja onneksi löysinkin pari hyvinkin mielenkiintoista blogitekstiä, jotka antoivat takaisin sitä pientä toivon kipinää. Toinen kirjoitus kertoi koirakon kohtaamista ongelmista alusta asti. Sitä luettuani totesin, että ehkä Jedi ei olekkaan se kaikista vaikein koira. En vain yksinkertaisesti ymmärrä sitä enkä todellakaan osaa kertoa sille, että mitä minä haluaisin sen tekevän. Toinen taas kertoi siitä, miten nykyään halutaan koirita täydellisiä koneita ja unohdetaan se, että ne on kuitenkin vain eläimiä. Jokunen aika sitten päätin, että en pidä itselläni mitään tavoitteita, koska harrastamisen kuuluu olla hauskaa ja Jedin kanssa niitä on vielä ihan turha asettaa. Jokainen päivä kun on aivan erilainen.

Mä oon aina ollut hyvin sinut itseni kanssa ja tiedän mihin pystyn enkä anna muiden kommenttien masentaa. Ratsastamisessa sama juttu. Olin (tai kai vieläkin olen) hyvä ratsastamaan, saavutettiin sijoituksia jonkun verran, se oli minulle yksinkertaisesti helppoa.. Tietenkin ajattelin, että no, kyllähän koiran kanssa harrastaminen on sama asia. Wrooooong! Eipäs ollutkaan. Olen myöskin kirjoittanut, että ehkä minulla oli liian suuret odotukset ensimmäisen koiran suhteen, mutta taitoa ei ollut sitäkään. Näitäkään odotuksia en tiedostanut aluksi ollenkaan, sitten vasta kun eksyin harrastusten pariin ja blogi maailmaan olen huomannut, että minulla on todella suuri alemmuuskompleksi.

Ennen kuin kukaan ehtii taas ajattelemaan, etten välitä koirastani ja se on pelkkä harrastusväline, jolla haluan saavuttaa vain kultaa ja kunniaa. Väärin. Hankin koiran, koska halusin itselleni seuralaisen ja sellaisen olenkin saanut. Jedi on kyllä mukana ihan kaikessa mitä ikinä teenkään ja olisin oikeastaan hyvinkin yksinäinen ilman 24/7 ystävääni. Totuus on kuitenkin se, että ensimmäiseksi koiraksi Jedi on haastava. Oikeastaan se on liiankin viisas ja joudun todellakin tekemään töitä, että olisin sitä edes sen 1/3 askelta edellä.

Nykypäivän blogeissa, oli aihe mikä hyvänsä, kerrotaan pelkästään vain niitä elämän onnistumisia. Mikä on mielestäni ihan ymmärrettävää, koska se tietenkin antaa itselle voimaa. Itse kun tykkään kirjoittaa asioista niin kuin ne on niin tulee tietenkin käsitys siitä, että muilla on Super koirat, jotka lukevat omistajan ajatuksia ja ovat taitavia kaikessa mihin ryhtyvätkään. Voin loppuun linkittää toisen niistä kirjoituksista, minkä luin. Siinä on juuri osuvasti kirjoitettu kaikki se, mitä haen takaa. Tietysti ihan maallikkona uskoin, että Jedinkin pitäisi olla juuri sellainen ja kun se nyt ei satu olemaan, niin olen tehnyt asiat totaalisen väärin, en osaa sekä olen surkea koiran kouluttaja saati omistaja.

Olin niin onnellinen kun sen tekstin luin ja älysin, etten ole ainoa ja sain itselleni "diagnoosin". En edes ymmärrä miksi olen tämän asian ottanut näin vakavasti. Ehkä halusin vain jotain ratsastuksen tilalle, koska rakastin valmentautua ja kisata. Kun kaikki päättyi, miten päättyi niin tilalle hommasin näköjään ihan huomaamatta itselleni aivan liikaa painetta ja tavoitteita, joita me ei tällä hetkellä pystytä Jedin kanssa yhdessä toteuttamaan. Uskon kuitenkin siihen, että kyllä me vielä joskus, mutta nyt tällä hetkellä pitää osata höllätä sitä omaa vaatimustasoa niin koiraa kuin itseänikin kohtaan. Etenkin itseäni kohtaan olen aivan liian ankara.

En osaa sanoa menikö asian punainen lanka jo toisen kappaleen jälkeen, mutta tarkoitukseni oli kertoa ja avata omaa ajatusmaailaa siitä, mitä olen viime aikoina oppinut. En ymmärrä miksi minulla (varmasti myös jollain muulla) on hirveä tarve olla jotakin. Ilmeisesti vain täytän sitä aukkoa, jonka ratsastus on minuun jättänyt. Ehkä saan joku päivä täytettyä sen, mutta tällä hetkellä otan realiteetin omiin pikku kätösiini ja himmaan vauhtia. Toivottavasti tästä oli jollekin apua, koska itse olen terapoinut itseäni viime aikoina hyvin paljon.

Täytyy todeta, että Jedi on kyllä täydellinen. Ei ehkä aina käyttäydy mallikelpoisesti niiden kaavojen mukaan, mitä ihmiset ovat asettaneet minun päähäni, mutta ainakin se opettaa ihan perkuleesti minua kaikin tavoin.

Tässä tämä teksti, joka herätti ajatuksia.